Pieni peikkotyttö syntyi turvalliseen peikonkoloon, jossa oli vanhempien lämpö ja rakkaus läsnä. Lapsuus oli onnellinen ja turvattu, isäpeikko etenkin oli hyvin huolehtivainen ja tarkka siitä missä lapset liikkuivat. Mutta peikkolapsilla oli hyvä olla, kun tiesivät ainakin, että heistä välitetään ja pidetään huolta. Tyttö sai käydä normaalistia kotimetsän koulua ja muut peikkolapset ja metsän asukin olivat hänen kavereitaan.

Vuodet vierivät ja peikkotyttö kasvoi. Tyttö aloitti peikkolukion ja ammattikoulun, jossa hänestä pitäisi tulla hoitaja. Hän osaisi sitten hoitaa kaikkia metsän asukkeja ja huolehtia heistä omien kykyjensä mukaan. Kaikki meni suunnitelmien mukaan ja valmistumiset kohdallaan. Koulun käyntiä ja elämää kuitenkin varjosti yksi iso murhe siinä välissä. Peikkotyttö oli sairastunut vakavasti ja elämä oli kolhinut sen myötä jonkin verran herkkää murroikäistä lasta. Ensin tulehtuivat nivelet ja särkylääkkeitä syötettiin niihin urakalla, kun karhutohtori ei suostunut ottamaan verikokeita. EIhän verikokeista koskaan mitään selviä tai niin ainakin tohtori oletti, ennen kun vihdoin päätti ottaa verikokeet. Verikokeissa olikin sitten reuma-arvot kohollaan ja karhutohtori aivan ihmeissään. Peikkotyttö oli vain 17-vuotias ja arvot olivat niinkin korkealla. Toisen metsän sairaalassa hänelle sitten diagnosoitiin myöhemmin Sjögrenin syndrooma.

Sairastumisen myötä peikkotyttö oli laihtunut reilusti. Painoa oli kaiken kaikkiaan lähtenyt lähes 20 kiloa ja sitä ei tämä diagnoosi selvittänyt. Koska kyse oli teini-ikäisestä tytöstä, ajattelivat kaikki suoraan, että syömishäiriöstähän tässä on kyse. Eihän tyttö syönyt paljon mitään; tyttö ei pystynyt. Hänellä oli niin valtavat vatsakivut ja huono olo aina kun hän söi. Hän oksensi, ei omasta tahdostaa, vaan kun ruoka ei suostunut pysymään vatsassa. Kaikki olivat ihmeissään. Tytön isä ja äiti eivät tienneet, mikä lasta oikein vaivasi. Tutkimuksia tehtiin kotimetsän sairaalassa, mutta mitään ei löytynyt. Kotimetsän sairaalassa oli kuitenkin eräs erikoistuva kettutohtori, joka kuitenkin oli viisas, niin kuin ketut yleensä ovat. Hän keksi kokeita, joita kukaan ei ollut vielä laittanut ja diagnoosiksi vihdoin saatiin lisämunuaisen vajaatoiminta. Siinä vaiheessa tohtori oli kyllä kovin ihmeissään, että peikkotyttö oli siinä hänen vastaanotollaan, kun noilla arvoilla ei kenenkään pitäisi enää olla kovinkaan hengittävä olento! No tässä peikkotyttö edelleen kirjoittelee, täysissä ruumiin ja sielun voimissa!

Toipuminen lähti hyvin käyntiin, kun tytölle annettiin lääkitys. Nivelkivut menivät ohi ja niitä ei enää esiintynyt. Sjögrenistä johtuen lähinnä limakalvo-ongelmat vaivanneet, mutta muuten ei ole oireita ollut. Lisämunuaisen vajaatoimintaan tyttö söi kortisonia 7 vuotta ja sitten sairaus meni kuin ihmeen kaupalla ohi! Tätäkään ei kotisairaalan lääkärit osanneet selvittää, mutta niin vain kävi. Tämän seitsemän vuoden aikana elämä oli mallillaan. Tyttö rakastui, erosi, muutti useamman kerran, teki töitä valmistuttuaan ja ehti aloittaa myös uuden koulun, josta valmistui.

Ammattikoulusta valmistuttuaan oli aika pyyhkiä kotimetsän pölyt jaloistaan. Pitkä parisuhde oli päättynyt, uuttakin siinä kokeiltu sen kantamatta kuitenkaan tulosta. Suurempi metsä odotti omine haasteineen ja sinne peikkotyttö lähti hyvin mielin. Kotiväki oli hiukan huolissaan, miten tyttö pärjäisi suuressa metsässä yksin. Pärjäämisen kanssa ei ollut ongelmia. Tyttö aloitti työt hoitaen metsän vanhoja ja huonovointisia asukkaita. Tyttö ehti rakastua ja muutaa yhteiseen koloonkin peikkopojan kanssa, mutta se ei kantanut hedelmää. Peikkotyttö sairastui uudelleen, ja tuki yhteisessä kolossa ei ollut riittävä. Tyttö taas riutui sairauden kanssa, vatsa oli kipeä, mikään ei pysynyt sisässä, olo oli huono ja kunto romahti silmissä samassa kun painokin. Lääkärit taas tutkivat ja tekivät kokeita ja voimia kului. Lopulta diagnoosiksi löytyi haiman vajaatoiminta. Peikkotyttö sai lääkityksen. Lääkitys ei kuitenkaan tehnyt autuaaksi, sillä toipuminen ei oikein saanut tuulta purjeidensa alle. Kotikolossa oleminen oli osaltaan ahdistavaa, kun tukea ei saanut ja olisi pitänyt saada itsensä parempaan kuntoon. Olo tuntui vaan junnaavan paikoillaan. Lopulta peikkopoika kuitenkin tajusi itse, että hän ei jaksa olla tytön tukena ja ehdotti pesäeroa.

Pesäerosta alkoi tytön toipuminen. Hän tajusi vihdoin uuden pesäkolon löydettyään, että hänen oli vapaampi hengittää ja hän sai elää omaa elämää toisella tavalla, joka johtaisi hänet parempaan vointiin. Hän kohtasi uudelleen haltijan, johon hän oli jo aiemmin törmännyt, mutta tällä kertaa hän hakisi siltä avun huonoon vointiinsa. Vatsa ei ollut nimittäin vieläkään rauhottunut ja kivut sekä ruoansulatus vaivat olivat jatkuva riesa. Lääke näihin vaivoihin tulisi olemaan ravinto, jota ilman ei kukaan oikeastaan elä. Tietenkin mukaan on otettava vitamiineja ja ravintolisiä, jotta homma saataisiin käyntiin. Peikkotyttö oli päättänyt, että enää hänen ei tarvitsisi kärsiä eikä myöskään ympärillä olevien läheisten!

Nyt peikkotyttö on matkalla parempaan, terveellisempään elämään! Hän koittaa noudattaa haltijan ohjeita ja saada itsensä voimaan hyvin. Lisäksi peikkotyttö on kovin ihastunut. En tiedä mikä päivänsäde tai menninkäinen hänen sydämensä on tällä kertaa vienyt, mutta siitä tyttö saanut lisävoimia omaan elämäänsä. Vielä tyttö saa hetken olla peikkometsän koulussa huolehtimassa peikkolapsista ja muista metsän koulua käyvistä asukeista, kunnes vanhukset taas odottavat. Mutta metsä on suuri ja mahdollisuudet ovat laajat. Metsä ei ole tällä hetkellä synkkä, vaan kovin valoisa mahdollisuuksia täynnä. Tarvii vain rohkeutta lähteä etsimään ja valloittamaan!